Mistä tietää, onko seinä kantava?
Mistä tietää onko seinä kantava?
Seinän purkaminen tai uuden oviaukon tekeminen voi olla osa tavallista remonttia, mutta ennen rakenteisiin tehtäviä muutoksia on tärkeää selvittää, onko kyseessä kantava seinä.
Kantava seinä siirtää rakennuksen kuormia esimerkiksi yläpuolisista rakenteista perustuksille. Jos kantavaan rakenteeseen tehdään muutoksia ilman riittävää suunnittelua, seurauksena voi olla rakenteellisia vaurioita tai pahimmillaan turvallisuusriski.
Pelkästään seinää katsomalla ei kuitenkaan aina voi varmuudella päätellä, onko se kantava. Rakennesuunnittelijan tulee tutustua rakennuksen kokonaisuuteen, tehdä tutkimuskäynti sekä ristiinverrata olemassaolevia rakennesuunnitelmia kantavuuden varmistamiseksi. Vaikka seinä ei ole kantava, se voi olla jäykistävä ja vaikka seinä ei kantaisi ympärillä olevien rakenteiden kuormia, se voi kantaa yllä olevien seinien omanpainon.
Mistä ei-kantavan seinän voi tunnistaa?
Kantavan seinän selvittämisessä voidaan tarkastella esimerkiksi rakennuksen alkuperäisiä piirustuksia, rakennetyyppejä, seinän sijaintia sekä sitä, miten yläpuoliset rakenteet tukeutuvat seinään.
Myös rakennuksen ikä ja rakennusmateriaali vaikuttavat siihen, miten asiaa kannattaa selvittää.
Esimerkiksi seinän paksuus tai sijainti rakennuksessa voi antaa viitteitä sen toiminnasta, mutta niiden perusteella ei yleensä voida tehdä varmaa johtopäätöstä seinän kantavuudesta.
Ennen seinän kantavuuden tunnistamista, on tärkeää tunnistaa rakennuskaupunki sekä rakennuksen ikä, joka tunnustaa paljon käytetyistä rakennusmateriaaleista sekä rakennustavoista.
Hyppäys historiaan - käytetyt rakennusmateriaalit sekä -tavat väliseinissä.
1900-1940 Luku
Luginomassa oli Suomessa varsin yleinen väliseinärakenteen materiaali 1900-luvun alusta aina toisen maailmansodan aikaan saakka. Materiaali valmistettiin kipsin, hiekan, koksikuonan ja sideaineena käytetyn liiman seoksesta. Tyypillisessä ei-kantavassa väliseinässä luginomassakerros on noin 60-80 mm paksu ja sen molemmin puolin on hiekkarappaus sekä pintakäsittelynä maali tai tapetti.
Samana aikakautena lukuun 1920 asti yhdeksi yleiseksi seinärakenteeksi muodostui riksimassa, jota käytettiin myös ei-kantavissa seinissä. Riksilevyjen materiaali koostui kipsistä sekä kutterinlastuista.
1940-1960 Luku
Tänä aikakautena kevyiden väliseinien rakenteissa oli paljon variaatioita, sillä vakioitunutta ratkaisua ei ollut vielä löytynyt ja kevyiden väliseinien toteutukseen oli runsaasti vaihtoehtoja. Seinät voitiin muurata puna- tai kalkkitiilestä neljänneskiven paksuisina, kaksinkertaisina riksi- tai luginomassaseinänä. Myös puurunkoiset levyseinät tulivat yleisiksi palomääräyksien myötä (1950), sekä huoneen korkuiset, raudoitetut kevytbetonielementit (1956 -). Ei-kantava seinä voi myös olla jäykistävä. Ei-kantavien seinien sisään voitiin rakentaa myös jäykistäviä palkkeja, jotka voidaan todeta vain rakennesuunnittelijan käynnin yhteydessä rakennesuunnitelmia sekä kohteen toteutusta ristiinlukemalla ja täten rakennesuunnittelijan käynti on erittäin tärkeää ennen mahdollisen remontin aloittamista, mikäli remontissa tullaan kaatamaan väliseiniä.
1960-1970 Luku
1960-luvusta 1970-luvulle asti suosittiin noin 60 mm paksuja betonielementtiseiniä sekä 68 mm paksuja täysikorkeita kevytbetonielementtejä. 1970-luvun alussa yleistyivät puu- sekä metallirankaiset väliseinät, joiden pinnat olivat vielä lastulevyä, kipsikartonkilevyä tai asbestisementtilevyä.
1970-2000 Luku
Esijännitettyjen välipohjien myötä väliseinät asettivat rajoituksia ei-kantavien seinien painon suhteen, jonka myötä kevyet, ei-kantavat väliseinät yleistyivät ja täten metalli-sekä puurankaiset väliseinät olivat yksi yleisin tapa rakentaa ei-kantava väliseinä.